Oikeus nähdä hyvää?

Vammaisen tai vammaisen vanhemman oikeus nähdä itsessään/ lapsessaan hyvää on yhteiskunnassa pahasti kyseenalaistettu. Siinä vaiheessa, kun vammainen tarvitsee ensimmäisen kerran tukea on hänestä kerrottava kaikki mitä ei osaa, mihin ei kykene, milloin tarvitsee apua ja millaista apua. Myös niiden kaikkein intiimimpien asioiden suhteen. Elämä on revittävä auki muiden nähtäväksi. Millaista apua tarvitset liikkumiseen, nukkumiseen, ruokailuun, kodin töihin, henkilökohtaiseen hygieniaan ja vessa asioihin. Seksistä ei kysytä vaikka sekin on oleellinen osa myös vammaisen elämää.
Takaisin asiaan. Miltä sinusta tuntuisi kertoa miten suoritat ja suoriudut henkilökohtaisesta hygieniasta tai vessa asioista? Tämän saman asian kerrot lääkärissä, vammaispalvelussa, kelassa jne. Toistat kaiken negaation aina uudelleen uudessa paikassa ja mikä pahinta tämä toistuu parin vuoden välein. Meidän voimavaroja, kykyjä, taitoja tai mielenkiinnon kohteita ei kysellä.
Ehdottomasti vaikeinta tämä on vammaisen lapsen juuri saaneilla. Tuoreilla vanhemmilla, jotka sopeutuvat vasta siihen faktaan, että heidän lapsi on vammainen. Mitä se tarkoittaa, mikä on ennuste, miten me pärjäämme, miten meihin suhtaudutaan ja mikä on lapsen tulevaisuus. MIstä saamme apua ja minne kaikkialle meidän tulee olla yhteydessä? Mikä lomake täyttää ja mitä liitteitä tarvitaan.
"Turhautunut vanhempi" avaa hienosti tuntojaan Hesarin sivuilla.